Kovaa kyytiä elämän vuoristoradassa
Istun metrossa matkalla töihin ja ilma on ihan mieletön. Aurinko paistaa ja talvitakinkin sai jälleen kerran jättää naulaan. Vielä ei uskalla siitä kuitenkaan luopua, koska varmasti vielä kylmiä päivä on tulossa ennen ihanaa kesää, jota me kaikki varmasti odotetaan kuin kuuta nousevaa.
Tässä istuessa syntyi niin iso oivallus omasta elämästä ja tämän hetken tilanteesta jossa elän, että on kirjoitettava se ihan ylös. Viime vuodet nimittäin ovat olleet yhtä vuoristorataa. On ollut yhtä sun toista elämäntilannetta, joka on kiepsauttanut elämänpyörää aina päälaelleen. Nyt tällä hetkellä elämä on rauhallista ja onnellista ja on ollut sitä jo jonkin aikaa. Noh, mutta se oivallus mitä sain on se, että olen tottunut aikaisemmin elämään, kuin olisin vuoristoradan kyydissä. Vuoristoratahan on ylä ja alamäkiä, ja tasaista on vain käännös kohdissa, jos niissäkään. Koko ajan on ollut jännityksessä ja stressitila päällä, valppaana milloin on pidettävä hatusta kiinni, kun taas mennään. Jos ihminen tottuu tiettyyn elämäntyyliin, niin on vaikeaa muuttaa totuttuja tapoja ihan helposti. Uskon siihen vahvasti, että olen itse luonut itselleni sen mitä olen elänyt. Kukapa nyt huolta ja stressiä kaipaa ja jos minulta olisi silloin joku kysynyt, että miksi luot itsellesi kaiken sen mitä loin, en olisi ymmärtänyt kysymystä. Nyt oivallan. Jos ihiminen ajattelee vuodesta toiseen samalla tavalla, eikä muuta ajattelua ja toimintatapojaan, on silloin myös turha odottaa muutosta. On ollut kova työ muuttaa omaa ajatteluaan mihin oli tottunut, mutta nyt vuosien työn ja elämisen jälkeen voin sanoa, että työ on kannattanut ja olen oppinut paljon.
Vuoristorata ei ole enää mun juttu, en kaipaa niin suurta elämän jännitystä ja niin suuria nousuja ja laskuja enää. Joo, elämä ei tunnu vatsanpohjassa koko ajan, mutta hyvä niin, koska se oli todella stressaavaa. Se on kuitenkin myös vaatinut totuttelua, koska olin vuosikaudet tottunut elämään niin. Aina piti olla joku hässäkkä päällä. Mun aamut oli pitkään sitä, että kun avasin silmät, niin koko keho oli jo heti stressin vallassa. Tunnetila muistutti jännitystä, vatsassa lensi perhosten sijaan lintuparvi, ahdisti ja kuristi. Ihan kun olis ollut menossa johonkin esiintymään. Nyt mietin jälkikäteen sitä tunnetta, että apua! Miten mun keho on edes kestänyt sen.
Muistan sen käännekohdan, jolloin päätin että nyt tää saa riittää. Makasin sohvalla, olin palautumassa burnoutista ja katselin ikkunasta taivaalle, kun näin kahden suuren linnun lentävän ympyrää taivaalla vaipaina liidellen. Silloin syntyi sisäinen oivallus siitä, että hetki kerrallaan voin muuttaa elämääni valoisammaksi. Ajattelin, että jos päivässä saan iloa hetken, niin hetki on pian minuutti ja vähän ajan kuluttua jo tunti. Päätin jatkaa työskentelyä. Kun aloin tietoisesti muuttamaan ajattelumalleja ihan pienistä asioista alkaen ja tiputin harteiltani kaikki maailman huolet, alkoi pikkuhiljaa helpottamaan.
Nykyään kun herään, niin suurimmaksi osaksi mun kehossa tuntuu rauha ja onnellisuus. Aluksi se tuntui todella vieraalta. Mieli keksi ja heitti ajatuksia, mistä voisin saada taas huolen aiheita. Olin kuitenkin tietoisesti päättänyt olla uusimatta lippua vuoristorataan. Elämässä joutuu kohtaamaan tilanteita, jolloin joutuu kokemaan stressiä ja sietämään paineita, mutta ei elämän kuulu pelkästään sellaista olla. Elämästä kuuluu nauttia! Nyt matkustan maailmanpyörässä. Katson uteliaana elämän kauniita maisemia, vaikka välillä korkeat paikat pelottaakin, mutta näin on hyvä ja meno on nyt paljon rauhallisempaa.
-Emilia
Kirjoittanut: Emilia Ek
