Parisuhde vei minut sydänhierontaan
Voiko olla parisuhteessa ja tuntea olevansa yksinäinen? Miksi parisuhteessa koetaan yksinäisyyttä? Toinen on lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana jossain omissa maailmoissaan. Arki toimii, asiat tulee hoidettua, mutta onko sittenkään mitään yhteistä? Näitä asioita sitä on pohtinut monet kerrat ihmissuhteiden aikana. Parisuhde toistaa usein samaa kaavaa niin kauan, kunnes on valmis muuttamaan omaa käyttäytymistään ajatuksen, sekä toiminnan tasolla. Oma heikkouteni on ollut luottamus toiseen ihmiseen parisuhteessa. Mielen tasolla on helppo luottaa, mutta sitten kuitenkin syvällä sisimmässäni on herännyt epäluottamus. Aikaisempien kokemusteni myötä on helpompaa olla luottamatta, ettei joutuisi kokemaan niin suurta pettymystä, kun asiat lopulta päättyvät kuten ennenkin on käynyt. TÄSSÄ tulee se mielen malli, eli EI ENÄÄ NÄIN! Tässä kohtaa olen joutunut muuttamaan omaa ajattelun mallia, kaavaa jota olen toistanut. Miksi en luottaisi? Se on helpommin sanottu kuin tehty, koska se ajatus kuvio on iskostunut niin syvälle sydämeni sopukoihin, siellä on kipupisteeni jota on loppu viimein niin vaikea avata. Kävin kauan sitten eräällä taitavalla kehoterapeutilla. Olin juuri eroamassa, vaikkakaan lopullista päätöstä ei oltu vielä tehty. Halusin vain hieronnan, koska kroppa oli kipeä ja lihaksia särki. Kehoterapeutti hieroi lopuksi sydämeni kohtaa ja sanoi, että hänen kädet tuntevat, että sydämeni on mustelmilla. Se oli täysin totta, oli hakattu olo, tuntui, että olisi voinut käpertyä kasaan vaikka mitään fyysistä en ollutkaan kokenut. Henkisellä ja tunne tasolla kuitenkin olin kuin hakattu. Kokemusten vuoksi ihmiset toimivat monesti vastoin sisäistä ohjausta, koska mieli rakentaa muurin sydämen eteen ettei se enää pääsisi vahingoittumaan. Tulee tarve suojautua, tulee tarve olla vahva. Olen kuitenkin huomannut, että se ei vie onnellisuuteen, vaan päinvastoin. Terve itsesuojeluvaisto täytyy olla ja siksi rikkoutuneen suhteen jälkeen on hyvä löytää itsensä uudelleen, että voi seistä taas omilla jaloillaan, muttei kuitenkaan suojata itseään loputtomiin rakkaudelta.
♥ Kehoterapeutti joka hieroi sydämeni: Funterapia
Kun hyväksyy itsensä ja tunnistaa omat heikkoudet ja vahvuudet voi olla aidommin sitä mitä on, ei ole mitään menetettävää. Ei rakenna ihmissuhdetta enää sen pohjalle, että olisi jotain sellaista mitä kuvittelee toisen haluavan, vaan on se mikä on. Tekee päätöksiä itsensä kautta, ei toisen takia, mutta kuitenkin toista huomioiden ja kunnioittaen. Olen huomannut, että omista toiveista, haluista ja tarpeista on joskus vaikea puhua, mutta jos en sano niitä ääneen, niin silloin toinenkaan ei niistä voi tietää. Voi olla, että molemmat ajattelevat ja toivovat samoja asioita, mutta jos niitä ei koskaan sanota, niin silloin alkaa helposti muodostua ihmissuhteen välille hiljainen muuri, joka ajaa kaksi ihmistä nopeasti erilleen. Ollaan yksinäisiä yhdessä ja mietitään itsekseen, mitä toinen mahtaa ajatella. On tärkeää sanoa ja kertoa ääneen miltä tuntuu, hyväksyä kuitenkin se, että toinen ihminen ei välttämättä haluakaan samoja asioita kun itse haluaa. Silloin on päätettävä, että hyväksyykö tilanteen sellaisenaan ja pystyykö itse elämään sillä ajatuksella, ettei välttämättä koskaan saa toivomaansa, vai onko aika jatkaa matkaa eteenpäin tehden niitä asioita, että on onnellinen. Onnellisuus on minussa eikä muiden käsissä.
Miksi vähätellä omia haluja ja tarpeita?
Miksi on niin vaikea puhua ääneen omista tarpeista, toiveista ja siitä mitä haluaa parisuhteelta? Tuntuu jotenkin nololta ilmaista omia tunteita, koska se tuntuu niin itsekkäältä ja samalla sitä tuntee itsensä todella haavoittuvaiseksi avaamalla itsensä toiselle kertomalla mikä mieltä painaa. Mitä pahaa siinä voi olla jos on täysin rehellinen itselleen ja toiselle? Vaihtoehtona on olla myös hiljaa ja olla puhumatta mitään, vaan voi pitää kaiken itsellään. Kuitenkin sitä odottaa silloin toiselta, että toinen jollain tasolla huomaisi jonkin olevan pielessä. Itse huomaan, että muutun helposti ”kylmäksi” parisuhteessa, jos koen jotain olevan ikäänkuin pielessä minun mielen maailmassani. Hiljaisuus ei ole hyvästä, koska energia jähmettyy, on kireä ilmapiiri ja energia ei pääse liikkumaan vapaana. On tärkeää uskaltaa puhua ne ajatukset ääneen mitä on mielessä, sillä vain silloin voi muuttaa asioita. On uskallettava luottaa ja avattava itsensä toiselle myös tällä tasolla.
Itken harvoin toisten nähden, se tuntuu niin ahdistavalta ja niin häpeälliseltä, koska joutuu olemaan silloin niin paljaana, näyttää sen puolen itsestään, että sattuu ja on paha olla. Ilo ja nauraminen on paljon helpompaa, tuntuu että se on luontevaa. Pystyn kertomaan aidosti ilon ja onnen asioita toiselle. Minun on helppo sanoa, kuinka joku näyttää hyvältä, voin olla onnellinen toisen puolesta jos joku on onnistunut jossain, tai jos vaikka ystävä on lähdössä reissuun, voin tuntea suurta iloa toisen puolesta tuntematta kateutta tai muuta vastaavaa. Itken Pomo piilossa ohjelmaa katsoessani, itken jos joku laulaa kauniisti tai näen, kun jotain kositaan telkkarissa, mutta itken harvoin, jos asia koskee minun elämääni. Olen miettinyt paljon sitä mistä tämä johtuu, koska minua ei ole kuitenkaan koskaan kielletty näyttämästä tunteita ja olen saanut itkeä pienenä ihan rauhassa ilman, että minulle olisi sanottu etten saisi itkeä. Olen kuitenkin oivaltanut, että olen aina tottunut ajattelemaan asioita muiden kautta. Olen halunnut, että muilla on hyvä olla. Vasta iän ja kokemuksen myötä olen pikkuhiljaa alkanut kuuntelemaan omia toiveita ja elämään siten miten haluan. Parisuhteessa olen alkanut enemmän ajattelemaan omia tarpeitani ja haluja, käyttämättä kuitenkaan toista välineenä ja onnellisuuden tuojana. Kun on aidosti onnellinen itsessään, sitä kautta se siirtyy myös toiseen.
Onko murruttava yhä uudelleen, vai onko opittu jotain menneestä?
Tuntuu siltä, että kaikki tähän asti läpi käydyt kokemukset elämässä ovat opettaneet minua avaamaan sydämeni niin auki, ettei teeskentelylle, toisten miellyttämiselle, eikä epärehellisyydelle itseä ja muita kohtaa ole enää tilaa. Olen ajatellut elämää aina muiden kautta, miettinyt sitä, että muilla olisi hyvä olla ja sen perusteella tehnyt valintoja elämässäni. Jossain vaiheessa sitä heräsi ajattelemaan sitä, mitä minä haluan. Tajusin, että en elänyt ollenkaan niin miten halusin, elin lapsille, työlle ja perheelle. Kun kaikki romutetaan jää jäljelle lopulta vain itse ja kun sekin on murrettu niin ettei enää kykene nousemaan vuoteesta, koska ei enää tiedä kuka on, alkaa olemaan pisteessä, josta ei voi muuta kuin nousta ylös. Mulla on aina ollut vahva intuitio, oma sydämen ääni ihan pienestä lapsesta asti, mutta kun elämä vie mukanaan, niin sitä ääntä on välillä vaikea kuulla ja lopulta en kuullut enää mitään. Menin vaan eteenpäin kuin höyryjuna. Muistan ennen loppuun palamistani isäni sanoneen minulle; usko nyt hyvä lapsi, että jos et pysähdy, niin me vaikka äidin kanssa istutaan sun päälle. Toivoin silloin, että ne todella olisi istunut mun päälle eikä päästäneet mua enää mihinkään. Sitten kun makasin sängyllä, niin mun päällä ei enää tarvinnut istua. Olin vaan niin poikki, että en jaksanut mitään. Keho on niin viisas koneisto, se tekee itsensä sairaaksi tarpeen tullen, jolloin on pakko pysähtyä. Niin kamalaa kuin se olikin, enkä haluaisi enää koskaan palata siihen pisteeseen, on se kuitenkin tähän astisen elämäni merkittävintä aikaa. Herkistyin taas kuuntelemaan sitä mitä minä haluan. Oli aikaa tajuta, että kaikki mitä olin pitkään tehnyt, ei enää ollut sitä mitä halusin. Tein asioita, koska minulta odotettiin niin. Oikeastaan kukaan muu ei odottanut tai vaatinut mitään, vaan se olin minä, joka vaadin itseltäni ihmeitä. Oli vapauttavaa lopulta antautua.
Meinneisyyden haamu
Menneestä on opittu, mutta sitä huomaa, että elämä välillä muistuttaa menneistä tapahtumista heijastamalla tietynlaisia haasteita uudelleen eteen. Ikäänkuin muistuttaakseen, että muistaa seistä omassa voimassaan, eikä lähde taas vanhoihin malleihin. Ollaan jouduttu myös kasvotusten nykyisessä suhteessa omien haamujemme kanssa. On niin pienestä kiinni, että lähtee tekemään samoja valintoja ja toimimaan samalla tavalla kuin ennen. Puhumattomuus, omien tarpeiden ja toiveiden kertominen avoimesti toiselle, sekä toisen huomioiminen arjen keskellä oli unohtunut ja ajanut meitä hiljaisuudellaan erilleen. Lopulta oli pakko ottaa aikalisä siihen, että molemmat tahoillaan mietti niitä asioita mitä halutaan yhdessä ja erikseen toteuttaa. Meidän toiveet, ajatukset ja tarpeet sattui menemään samaan suuntaan, mutta ne oli toiselle jäänyt sanomatta ääneen. Kummatkin odotti toiselta sitä jotain, joka muuttaisi energian jonka hiljaisuus oli meille eteen tuonut. Tarvitseeko suhteessa aina mennä ääripäähän, vai olisiko kuitenkin helpompaa rohkaistua puhumaan ja avata itsensä toiselle ilman ylpeyttä, ilman häpeää ja olla rohkeasti sitä mitä on, koska mitä menetettävää minulla on?
[ABTM id=7939]
